Historia

Keskinkertaistakin puhallinsoittajaa pyydetään usein mukaan paikallisiin yhtyeisiin. Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla on jatkuva pula riittävän osaavista soittajista. Erityisen paha pula näyttää olevan matalien vaskien kohdalla. Siksi kai minäkin pääsin Rantakylän big bandiin soittamaan. Tässä kirjoituksessa kerron muistoja tuosta bändistä ja erityisesti sen vetäjästä, Krystian Tesarczykista.

Krystian syntyi 1956 pieneen kylään lähellä Tsekkoslovakian rajaa. Melkein jokaisesta kylän talosta löytyi pelimanneja tai muusikoita. Krystianin isä, Alfred, oli pasunisti. En tiedä tarkkaan, suorittiko Krystian joitain musiikkiopintoja. Einon lavalla hän kuitenkin muisti mainita vain Varsovanliiton antaman tankin kuljettajan koulutuksen.

Kystianin kotiseutu ei ilmeisesti tarjonnut nuorille miehille kovin kummoisia uramahdollisuuksia. Moni pyrkikin lähtemään muusikoksi ulkomaille. Ymmärsin Krystianin puheista, että luvan saaminen edellytti jonkinlaisen tutkinnon läpäisemistä ja sen jälkeen pääsemistä valtion omistaman välitysliikkeen listoille.

Oletan, että Krystian sai luvan joskus 80-luvulla. Siis ennen Neuvostoliton hajoamista. Eikä mies jäänyt odottamaan kutsua hyökkäysvaunun kuljettajaksi, vaan hankkiutui heti Suomeen. Ehkä ”Tappi” Suojasen leipiin. Hänet myytiin soittajaksi johonkin maata kiertävään bändiin.

Lokakuussa 2012 palasimme laivalla keikkamatkalta Virosta ja katselimme laivan kannelta hiljakseen lähestyvää iltavalaistuksessa lepäävää Helsinkiä.  Krystian herkistyi muistelemaan, kuinka hän ensimmäisen kerran näki Suomen rannan. Oli menossa maahan, jonka kieltä ei osannut, ei tuntenut maata eikä kansaa. Mutta musiikki on kansainvälinen kieli. Sitä Krystian osasi.

Krystianin puheista olen ymmärtänyt, että hän kiersi jonkun bändin mukana ravintolamuusikkona ympäri Suomea. Sehän oli poikamiehelle sopivaa elämää. Aina eväät ja yösija tiedossa. Rahaakin tuli jonkin verran. Ja soittaa sai riittämiin. Esiintymisvarmuus kasvoi ja siinä sivussa kehittyi myös suomen kieli.

Varmaan Krystian kävi keikoilla Mikkelissäkin. Ainakin Nuijamies ”viisi kerrosta arjen yläpuolella” tuli tutuksi. Mutta mikä sai miehen luopumaan kiertelevistä keikkahommista ja asettumaan Mikkeliin? Luulenpa, että tähän oli kaksi syytä: Virpi ja Matti. Virpistä tuli vaimo ja Krystianin lasten äiti. Matti puolestaan tarjosi muutakin työtä kuin soittamista. Muistan Krystianin kertoneen tehneensä kaikenlaista remonttityötä Bomqvistin hotellissa ja ravintolassa.

Ennen pitkää Krystian pääsi musiikin opettajaksi Mikkelin maalaiskunnan kansalaisopistoon, joka toimi lähinnä iltaisin tyhjinä olleissa koulutiloissa. Pelkkä nokkahuilujen puhaltelu ei Krystianille pitkään riittänyt. Pian kansalaisopistoon ilmestyikin erilaisia yhtyeitä ja orkestereita. Yksi niistä oli Rantakylän Bigband.

Bigbandia ei polkaista pystyyn noin vain. Tarvitaan soittajia ja nuotteja. 

Käsittääkseni puhaltajien runko koostui Krystianin oppilaista. Siihen saattoi liittää paikkakunnan muusikoita, joihin Krystian oli tutustunut itse tai joista hän oli kuullut toisilta. Krystian oli luonteeltaan sellainen, että hänen oli helppo lähestyä täysin vieraitakin ihmisiä. Näin saatiin bändi pikkuhiljaa kasvamaan.

Nuotistokysymys oli vaikeampi. Valmiita sovituksia kyllä oli, mutta ne olivat kalliita. Varsinkin painetut. Avuksi tuli Alfred-isä. Hän purki ja kirjoitti nauhoilta sopivaa materiaalia. Sovitukset eivät olleet liian vaikeita, vaan riittävän yksinkertaisia aloitteleville soittajille. Niitten alkuperä näkyi toisinaan hauskasti Alfredin antamissa nimissä. Esimerkiksi erään sikermän nimenä oli Ray Conif.

Kun bändille perustettiin yhdistys, voitiin keikkatuloja käyttää nuotistohankintoihinkin. Ensimmäiset ostot olivat yksinkertaisia combo-sovituksia. Kun ne lyötiin yhteen Alfredin tekemien ja Sarpilalta saatujen dixieland sovitusten kanssa, alkoivat Instrumenttien mapit täyttyä. Krystian selvensi nuotteihin huopakynillä segnot ja pompat, numeroi kappaleet, työnsi paperit muovitaskuihin ja laittoi taskut instrumenttien omiin kansioihin. Tämä mahdollisti keikoilla nopeatkin ohjelmamuutokset. 

Rantakylän Big Bandiin

Syksyllä 1994 oltiin Vejlenkadulla saunassa, kun puhelin soi. Siis lankapuhelin, joka oli työhuoneessani saunan vieressä. Kietaisin pyyhkeen ympärilleni ja menin vastaamaan.

Soittaja oli Krystian Tesarcsyk, jota en ennestään tuntenut. Tiesin kyllä, että mies oli yksi paikkakunnalla vaikuttavista kolmesta puolalaismuusikosta. Samoin tiesin, että hän veti silloisen maalaiskunnan kansalaisopistossa toimivaa Rantakylän Big Bandia (RBB).

Krystian kertoi big bandistaan ja sen soittamasta musiikista. Kysyi, olisinko valmis tulemaan orkesteriin mukaan ja pyysi tulemaan harjoituksiin ihan vain kokeeksi. ”Voinhan tullakin”, vastasin, ja sillä tiellä olen tätä kirjoitettaessa ollut jo yli 20 vuotta.

Harjoitukset pidetiin tuolloin sunnuntaisin klo 16.15 alkaen. Ensimmäinen RBB-merkintä kalenteristani löytyy lokakuun yhdeksänneltä päivältä. Saattaa olla, että Krystian on soittanut jo pari viikkoa aikaisemmin, sillä kalenterini mukaan minulla on parina edellisenä sunnuntaina ollut aiemmin sovittuja menoja. Ainakin kävin Vääksyssä ”alkusoittokuntani” harjoituksissa 90-vuotisjuhlakonserttia varten.

Krystianin bändin harjoitukset pidettiin noihin aikoihin Rantakylässä kunnantalossa. Harjoitukset alkoivat sillä, että valtuustosalin pulpetit raivattiin sivummalle. Pianistin flyygeli puolestaan oli työnnettävä keskemmälle. Jostakin varastokomerosta haettiin vaneerista tehdyt koottavat, vaaleansiniset nuottitelineet ja pystytettiin ne valtuustosalin sivuseinälle. 

Orkesteri ei ollut täydellinen big bändi. Melkoinen osa sovituksista oli oli Krystianin Alfred-isän Puolassa tekemiä ja itse kirjoittamia. Varmaankin joistakin magnetofoninauhoista purettuja. Vaikka nuotteja taisi olla isollekin kokoonpanolle, ei niille kaikille löytynyt soittajia. Krystianin omien soittimien, saksofonien puhaltajia oli kyllä mukavasti aina baritonia myöten, mutta vasket olivat vähän harvanlaiset. Trumpetteja ei usein ollut ainoatakaan. Pasuunoita kävi soittamassa kaksi tyttöä, joista Minna Lampinen ahkerammin. Minnan tapasin kesäisen TJB:n keikan jälkeen Mikkelin satamassa. Minna soittaa nykyään Mäntyharjun soittokunnassa.  Toinen tyttö oli Sanna Pekonen. Sannan kanssa istuimme juuri äsken (2.10.2023) vierekkäin soittamassa Musiikkiopiston puhallinorkesterin harjoituksissa. Sannan sukunimi on nykyään Hartikainen.

Rummuissa oli aluksi joitakin nuoria poikia. Oliko meillä kitaraa tai bassoa ollenkaan, sitä en muista. Flyygeliä noin alkuaikoina soitti kuitenkin Antti Slavinski tai Juha Kälviä. Juha toimii tätä nykyä kanttorina. Aina tavatessamme muistelemme keskinäistä vitsailua Rantakylän bändin keikan jälkeen. ”Siä soitit hyvin. Mites miä? Siihen toisen kuului vastata: ”Kylhä miäkin kehusin, mutt ku ei viitti kaverille valehella päin naamaa.”

Ensimmäiset RBB:n harjoitukset jättivät aika kummallisen olon. Krystianin temperamentti oli täysin toisenlainen kuin Aulis Kaukosella. Mies kävellä viuhtoi soittajien edessä laidalta toiselle. Jos ei pilli ollut suussa, kuului sieltä melkein joka kolmannella askeleella ”Kurva!” (Puolalainen voimasana, jonka merkityksen saa jokainen arvata.)

Ajattelin, että tästä ei tule kyllä mitään. Mutta vähitellen tuohonkin tyyliin tottui. Huomasi, että mies oli äärettömän musikaalinen ja tiesi mitä tahtoi. Osasi kaiken lisäksi selittää aloittelevillekin soittajille, miten nuotteja piti tulkita. Monessa porukassa kiertäneenä voin sanoa, että en ole missään saanut niin hyvää oppia fraseerauksesta kuin Krystianin johdolla.

Alkuaikojen soitto ei niinkään ollut varsinaista swingiä, paremminkin jotain kevyttä musiikkia yleensä. Sovitukset olivat helppoja ja yksinkertaisia. Solistisista osuuksista huolehti useimmiten Krystian itse, olipa ne kirjoitettu sitten mille puhaltimelle tahansa. Antti Slavinski flyygelillä oli tietysti toinen tärkeä soolojen esittäjä. Pasuunalle Alfred oli kirjoittanut yhden soolokappaleen: ”In kuhlem Keller”. Se oli ihan mukavalla korkeudella soitettavaksi. Eikä haitannut, vaikka saksan lukijana huomasin Alfredin tehneet syvästä kellarista kylmän kellarin. Tämän nuotin loppuun mies ei kuitenkaan ollut piirtänyt olutpullon kuvaa, vaikka jossakin toisessa paperissa oli loppumerkkinä vodkalekkeri.

Ensimmäisenä syksynäni RBB:llä näkyy olleen kolme keikkaa: 2 Mikaelissa ja yksi Anttolassa. En enää muista, mitä ne olivat, mutta varmaan ainakin toinen Mikaelin soitto ja Anttolassa käynti olivat itse järjestettyjä. Sittemmin alkoi tulla tilattujakin soittoja, kun yleisö oppi tuntemaan orkesterin ja luottamaan siihen. Säännönmukaisesti meillä oli joku soitto aina kansalaisopiston lukukauden päättyessä joulun alla ja juuri ennen vappua. Kesälläkin kävimme puhaltamassa mm. Saint Michel –raveissa ja Saimaa Jazzeissa Mikkelin satamassa. Muutaman kerran myös Otavan Happy Jatseissa. Tilauskeikkoja käytiin soittamassa pitemmälläkin, Savonlinnaa ja Vierumäkeä myöten. Omatoimisesti vierailimme kerran Storyvillessä Helsingissä ja Jyväskylän jatsklubilla.

Matkamuistoja

(Nämä ”matkamuistot” on kirjoitettu muistinvaraisesti, siis vuosia matkan jälkeen. Mitään matkapäiväkirjaa en ole pitänyt. Joitakin asioita olen voinut tarkistaa harvoista kalenterimerkinnöistä ja säilyneistä valokuvista.)

Tilaussoitoista alkoi tulla rahaa, sille piti keksiä käyttöä. Ei ollut järkeä jakaa rahoja soittajien palkkoina. Kun Big Bandia varten oli perustettu rekisteröity yhdistys, voitiin sille hankkia nuotteja, telineitä, vahvistimia, mikrofoneja, kaiuttimia yms. Rahaa jäi kuitenkin myös matkojen järjestämiseen. Tällainen toiminta oli hyväksyttävää, kunhan matkalla esiinnyttiin tai järjestettiin koulutusta. Varmistuksena verottajan suuntaan oli lisäksi se, että jokainen maksoi matkakuluistaan itse huomattavan osan.

Ensimmäinen ulkomaanmatka, jolle osallistuin tapahtui tammikuussa 1996. Silloin emme käyneet Tukholmaa pidemmällä. Saman vuoden syksyllä vierailimme ison joukon mukana maalaiskunnan ystävyyskaupungissa Tanskan Assensissa. Tuosta reissusta muistan yhteismajoituksen, joka taisi olla jossakin oppilaitoksessa. Kaupungissa oli myös kapakka, jonka nimi oli Kristian II. Mies oli Tanskan, Norjan ja Ruotsin siis Kalmarin unionin kuningas, joka järjesti ns Tukholman verilöylyn. Siitä ruotsalaiset antoivat hänelle liikanimen Kristian Tyranni. Bändillä piti toisena päivänä olla keikka jossakin kaupungilla, mutta se peruuntui, koska Krystian oli väsynyt. Toista sellaista tapausta en muista.

Syksyllä 1999 tehtiin ikimuistoinen matka Italiaan. Krystian, joka oli katolinen, oli jotenkin saanut järjestymään esiintymisen Vatikaaniin. Ei nyt ihan paaville, mutta Pietarin kirkon viereen kuitenkin. Tutustuimme paavin valtaistuimeen, josta Rooman kirkon viralliset puheet ”ex cathetra” pidettiin. Ja olihan kirkossa myös meidän Kristiina-kuningattaren sarkofagi. Hänhän oli matkustanut Roomaan ja kääntynyt katoliseksi. Tietysti katsoimme myös Sikstuksen kappelin kattomaalaukset. Tungos kappelissa oli niin mahtava, että piti kiireesti poistua ulos Pietarin kirkon torille nauttimaan oluet.

Roomassa järjestin omatoista ohjelmaa. Kävin ostamassa liput illan jalkapallo-otteluun Stadio Olympicolla. Siis Rooman olympialaisten 1956 tapahtumapaikalla. Suomalaisille ei tuolta stadionilta paljon kunniaa tullut, mutta muistan sorjan Wilma Rudolphin, joka kahmi mitaleja. Mitkä joukkueet kentällä nyt olivat, siitä muistan vain toisen. Siitäkin saan kiittää erästä paikallista juoppoa paluubussissa. Hän oli niin innoissaan, että vähän väliä karjaisi LATZIO! Samalla vei grappapullon huulilleen.

Majoituksemme oli hieman syrjemmällä jossakin pienehkössä hotellissa. Eilan kanssa meillä oli suhteellisen rauhallinen huone. Samoin Alilla ja Raijalla. Yhtenä iltana pidimme Kaukosten huoneessa viininmaistajaiset. Päivät aloitimme aamupalalla ullakkokerroksessa. Joni muisti aina huoneeseen astuessa tervehtiä väkeä kuuluvasti: Zon Porno!

Yhtenä päivänä teimme opastetun matkan Vesuviuksen juurelle Pompeijiin. Eilan kanssa saimme bussista paikat eturivistä. Vain opas istui etupuolellamme. Siitä oli hyvä seurata liikennettä ja kuljettajan toimintaa. Ilmeisesti mies oli käynyt Napolissa ennenkin, sillä jo hyvissä ajoin ennen kaupunkia hän kääri hihansa ja ilmoitti, että kohta alkaa työt. Kaupungin liikennekulttuuri tuntui kyllä hurjalta meistä suomalaisista. Pääsimme kuitenkin sekaan, mutta kuski höpisi koko ajan jotain. Kieltä ymmärtämättömänä arvelin Eilalle, että mies toivoi Vesuviuksen räjähtävän taivaalle ja hävittävän koko Napolin. Opas kuuli tämän ja nyökkäsi meihin päin: Si! 

Rooman reissusta jäi hyvät muistot. Colosseum, Fontana di trevi, Panteon, Espanjalaiset portaat ja muut tärkeimmät nähtävyydet tuli katsottua. Eikä kukaan yltynyt jatkuvaan juopotteluun, mitä kuulemma oli tapahtunut Espanjaan ja Prahaan suuntautuneilla edellisillä matkoilla. Erityisesti on mieleen painunut, että paavin tiloissa keikalla soitti vielä Hannu Tarmi, jonka tiesimme kamppailevan vakavan sydänvikansa kanssa. Jonkin aja kuluttua hän sitten menehtyikin, kun uusi sydän ei ehtinyt ajoissa.

Kun maailmanloppua ei vuodenvaihteessa 1999/2000 tullutkaan, teimme syksyllä matkan Puolaan. Lähdettiin Varsovaan ja otettiin maalaiskunnan kansalaisopiston rehtori Leena Hytönen mukaan. Majapaikaksi otettiin hotelli, jolla oli sopiva nimi Fryderyck Chopin.

Katseltiin Stare Miesto ja muut kaupungin nähtävyydet. Mieleen jäi ”Stalinin lahja Varsovalle”, pilvenpiirtäjä, joka Krystianin mukaan oli rakennettu Puolalta ryöstelyillä sotasaalisrahoilla. Kävimme kaupungin komeassa konserttisalissa, jonne ei oikeastaan olisi päästetty ketään konserttiajan ulkopuolella. Krystian onnistui kuitenkin kaunopuheisesti hurmaamaan salia vartioineen vanhan rouvan, joka laski meidät sisään. Toisen kerran saimme ihailla johtajamme vaikutusta naisväkeen, kun Krystian yllättäen poikkesi kadulta kauppaan ja osti pullon puolalaista ”heinävodkaa”. Sen hän ojensi kauniisti kumartaen Leena Hytöselle.

Lokakuun 14 päivä meillä oli keikka hieman keskustan ulkopuolella olevassa Jazz cafessa. Se oli sen verran pieni tila, että juuri ja juuri mahduimme peränurkkaan. Mutta kun isäntänä toimi itse Tamas Stanko, nousi tunnelma korkealle.

Seuraavana iltana pidimme sitten vielä oman konsertin hotellimme aulassa. Muistan, kuinka henkilökunta katsoi hiukan pitkään, kun Joni ”Mustan Pekan” rumpusoolon lopussa alkoi hakata aulan seinää ja sillä riippuvaa Chopinin kuvaa. Ei meitä kuitenkaan ulos heitetty!

Loppusyksystä 2001 oli vuorossa Krakova. Vakiojoukon jatkona olivat nyt mukana Reima Korhonen ja Ilpo Luukkonen. Keikkapaikkana oli jazzclub u Muniaka. Isäntä Janusz Muniak tenoreineen oli kanssamme lavavalla koko ajan. Paikka oli tunnelmallinen kellari tiiliholveineen. Vähän ahdastahan sielläkin oli, yleisö oli aivan kiinni meissä soittajissa. Mieleen jäi, kuinka taitavasti Krystian ja Muniak soittimineen ”ottelivat”.

Oli sitten kylmä talvipäivä, kun tulimme rautaportille. ”Arbeit macht frei” luki portin päällä. Dante olisi kirjoittanut siihen ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.” Onneksi laitoksen toiminta oli loppunut jo yli puoli vuosisataa sitten, että meillä ei ollut pelättävää. Mutta pelottava tunnelma kyllä oli, kun seisoimme uuniluukkujen edessä. Vaistomaisesti piti ottaa lakki päästä.

Vähän outo oli tunnelma Wielitzkan suolakaivoksessakin. Piharakennuksessa saimme kuitenkin tattikeittoa ja vodkaryypyt. Se helpotti melkoisesti.

Krystian oli Mikkelin kesäisellä torilla istunut samassa pöydässä Haukivuorelta kotoisin olevan Aapo Pölhön kanssa. Pölhö oli suurlähettiläänä Kairossa, eikä aikaakaan, niin miehet ryhtyivät puuhaamaan meille keikkaa Egyptiin. Suurlähettilään suhteilla se toteutuikin. Apuna oli kyllä myös Raimo Lilja täkäläisestä ympäristökeskuksesta.  Matka toteutui toukokuun alussa 2002.

Varsinaisena keikkana meillä oli konsertti Kairon amerikkalaisessa yliopistossa. Se lisäksi soitimme yhtenä iltana hotellimme aulassa. Ilmeisesti onnistuimme tässä, sillä hotellin johtaja, muistaakseni sveitsiläinen, pyysi meitä tulemaan toistekin. Ylöspito tulisi silloin olemaan ilmainen.

Hotellin kaksi ylintä kerrasta oli kuulema varattu jollekin arabiprinssille. Siellä oli vartijat aina ovelle. Oliko tuo totta, vaiko vain harhautusta? Ainakin saimme huomata, että Egyptin salainen palvelu oli meistä tarkkaan selvillä. Tiesivät, että Joni on Suomen armeijan upseeri. Kävivät tutkimassa hänen kännykkänsä.

Olimme majoitettuna Ramses Hiltonissa. Siitä oli hyvä poiketa Niilille felukapurjehdukselle taikka egyptiläisessä museossa katsomassa Tutankhamonin haudasta ryöstettyjä aarteita.

Yhtenä päivänä teimme retken Keopsin pyramidille. Ratsastettiin Saharan hiekkadyynillä kamelin selässä. Matkalla sinne tuli vastaan suuri lauma elukoita, joita vietiin nähtävästi teurastettavaksi. Ryhdyttiin arvioimaan, kuinka monta kamelia saataisiin vaihtamalla Laura kameleihin. Tosi toimiin emme kuitenkaan ryhtyneet, koska basaareissa blondimme osoittautui hyväksi syötiksi. Me muut saimme olla rauhassa sillä aikaa, kun arabit tyrkyttivät Lauralle kultakorujaan.

Basaareihin meidät vei eräs lähetystön virkailija, joka tunsi paikat ja systeemit. Poliisit tarjosivat meille suojelustaan, mutta oma oppaamme kieltäytyi siitä, koska tiesi, että siitä olisi pitänyt maksaa. Olin jo etukäteen päättänyt hankkia täältä aidon fetsin.  Hattumaakareita olikin kujan varrella useampia. Pysähdyimme erään verstaan kohdalle, ja ryhdyin sovittelemaan punaisia tupsulakkeja. Ne olivat kaikki liian pieniä. Lakin numerohan minulla on 60. Mestari kuitenkin sanoi suurentavansa minulle sopivan. Lakki lyötiin jonkinlaiseen höyrypenkkiin ja alettiin nuijimaan sitä siinä. Lopulta se saatiin mahtumaan jotenkuten otsani ja takaraivoni ympärille. Kaupat syntyivät ja fetsi on tänä päivänäkin hyllylläni toisen tupsulakin kaverina. Eihän niitä käytetä kuin vappuna, mutta mukavahan niitä on katsella.

Syksyllä 2005 kävimme soittamassa eräässä pienessä jazzklubissa Bratislavassa. Sehän on Tsekkoslovakiasta irtaantuneen Slovakian pääkaupunki Tonavan varrella. En tiennyt paikasta juuri mitään. Muistin kuitenkin, että ennen television aikaa Bratislava näkyi radion etuseinän asemataulukossa. Siinä missä seisoivat mm sellaiset legendaariset asemat kuin Hilversum ja Motala.

Meillä oli lennot Wieniin ja siitä bussikuljetus perille. Wienissä jäi aikaa sen verran, että ehdimme oppaan johdattamina tutustua mm Itävalta-Unkarin keisarien linnaan Schönbrunnissa. Syömässä kävimme mielenkiintoisessa Taiteiden talossa (Haus der Kunst). Rakennus on kuuluisan arkkitehti Hundertwasserin luomus. Olut oli kylmää ja ruoka niin hyvää, että Krystian otti kaksi annosta. Taisi olla jotakin tuttua miehen kotiseudulta.

Bratislava palautui mieleeni ruskalomalla Äkäslompolossa 2024. Vuokramökkimme viemärit eivät vetäneet, vaan tunkivat törkyvedet kylpyhuoneen lattialle. Soitettiin apua, ja ovelle ilmestyi ”quite a tall man”, kuten hänelle heti oven aukaistuani totesin. Vaihdoin tämän kaksimetrisen hujopin kanssa muutaman sanan. Sanoi olevansa Slovakiasta. Väitin ensin, etten ole siellä koskaan käynyt. Mutta sitten muistin Bratislavan. ”Thats our capitol”, totesi mies ja kysyi, mitä olin siellä puuhannut. Sanoin soittaneeni pasuunaa. Mies veikkasi filharmoniaa, minkä korjasin jatsiksi. Taas erinomainen esimerkki siitä, kuinka musiikki auttaa luomaan kontakteja.

Toinen kaukomatka, jolla olin mukana, suuntautui syksyllä 2007 Bangkogiin. Järjestelyihin, ja rahoitukseen oli saatu mukaan Finnair. Paikan päällä isännöinnistä vastasi Lars Backström itävaltalaisen vaimonsa kanssa. Pääkonsertti oli jotenkin liitetty Thaimaan kuninkaan merkkipäivään. Soitettiin suuren salin suurella lavalla. Ja olihan siellä yleisöäkin. En tiedä, kuinka moni oli isäntiemme käskemiä tai kutsumia. Illalla esiinnyimme sitten suurlähettilään residenssissä. Tarjoilut ja muukin ylöspito olivat erinomaiset. Keikka meni hienosti. Sen kohokohta oli paikallisen jatslaulajattaren mukaan tulo. Meitä soittajia vähän epäillytti, kun näimme, että nainen ei enää ollut mikään aivan nuori. Vielä arveluttavammalta tuntui, että rouvan nimi oli Kamala. Silloin emme vielä tienneet, että Jo Bidenin varapresidenttikin tuliisi olemaan Kamala. No, ei nimi miestä pahenna. Eikä näköjään naistakaan. Rouva veti sellaisen Lady is a Trampin, ah että! Muistini mukaan tosin Hannakin oli mukana esityksessä. Tyytyväisinä palasimme vartioidulta diplomaatti alueelta hotelliimme.

Paikallisen yliopistomiehen, nimi oli joku Nguen, opastamana teimme retken maaseudulle. Kävimme jonkin luostarin tms hoitamassa eläinpuistossa. Siellä saimme silittää tiikeriä ja ratsastaa norsulla. Tiger Rag ja Baby Elephant siis. Ja tarkastettiinhan siinä, että Kwai-joen silta oli pysynyt ehjänä. 

Bangkogissa tietysti ajatimme itseämme Tuc-Tucilla. Poika vei väkisiin meidät johonkin räätäliliikkeeseen, josta olisi pitänyt tilata puku. Se olisi kuulemma tuotu seuraavana päivänä hotelliimme. Pitkän solkkaamisen jälkeen saimme mestarin tajuamaan, että meillä ei ollut mitään sellaisia aikomuksia. Ajatimme itsemme Tuc-Tucilla takaisin paikkaan, mitä olimme kyytiin nousseetkin.

Toukokuussa 2008 oli vuorossa Brysseli. Ensimmäinen keikka oli pienessä klubipaikassa lähellä EU:n päämajaa. Kapakan nimi oli Confusion, mikä tarkoittaa sekasotkua. Ja vähän sellaista se olikin, sillä samana iltana oli jääkiekon maailmanmestaruuspeleissä mitaliottelu. Taisi olla vieläpä Suomen peli ja kapakka oli kuulemma suomalaisten EU-virkailijoiden kantapaikka.

Toisena päivänä soitimme suurlähettiläs Aapo Pölhön residenssissä. Ruokaa ja juomaa oli riittävästi ja Aapon vieraat halukkaita tanssimaan. Saimmehan mekin syödä ostereita.

Vapaa-aikoina katselimme tietysti pissipojat, raatihuoneet ja muut kaupungin nähtävyydet. Pitkäsen Jaskan kanssa ehdimme käymään vuoden 1958 maailmannäyttelyyn rakennetussa atomimallissakin. Sen vieressä oli surullisen kuuluisa Heysel-stadion , jossa vuonna 1985  syntyi tappelu Liverpoolin ja Juventuksen kannattajien välillle. Syntyneessä paniikissa kuoli 39 jalkapallofania.

Toisen kerran kävimme Brysselissä 2011. Joni oli silloin jonkinlaisena yhteysupseerina Naton päämajassa ja järjesti meille tutustumiskäynnin sinne.  Joni ja Saija olivat vuokranneet jostakin Brysselin esikaupungista hulppean omakotitalon. Sen puutarhassa saimme pitää komeat puutarhajuhlat. Ne tapahtuivat päiväsaikaan, joten toivottavasti naapurit eivät häiriintyneet.

Emme tietenkään osanneet arvata, että 2022 Naton päämajan lipputankoihin nousisi Suomenkin lippu. Silloin pääsin kirjoittamaan päiväkirjaani: ”että kiitosta vaan Vladimir”.

Keväällä 2012 pääsimme taas Krakovaan ja u Muniaka -jazzkellariin. Tällä kertaa saxofonien otteluun Muniakan kellarissa osallistui kolmantena muuan nuorempi alttofonisti. Yleisö tuntui olevan tyytyväinen esityksiimme.  Aiankin eräs daami, liekö ollut Krystianin vanhoja tuttavuuksia, oli vähällä halata miehen kerrassaan littanaksi.

Krystianin lisäksi meillä oli oikeastaan toinenkin paikallinen opas, sillä soittajaveljemme Männistön Pekka oli opiskelemassa Jagellonican yliopistossa. Hänen ja kavereittensa kanssa kävimme syömässä jossakin kellarissa, missä olutta annosteltiin metrimitalla.

Majoitus meillä oli upealla paikalla Wisslan eli Weikselin rannalla aivan Wawelin linnan vierellä. Sekä linna että joki näkyivät hienosti Kossak-hotellin ikkunoihin. Jonakin iltana pääsin seuraamaan ja kuvaamaan kuumailmapallon lentoa joen yllä.

Yhtenä päivänä Kystian puhui meille Wisslan rannalta ”junan”. Lähdimme Tustumaan Kazimiersin juutalaiskaupunginosaan. Käytiin Schindlerin museossa ja nautittiin lounas Arielin kahvilaravintolassa.

Takaisin keskustaan palattuamme kävimme katselemassa matkamuistoja. Eräässä puodissa oli hyllyt täynnä lasisia snapsimukeja varustettuna Krakovan kuvilla. Niitä kun sieltä ylhäältä kurottelin, putosi puoli hyllyllistä lattialle hirveällä kilinällä. Nyt tuli iso lasku! Kerkisin ajatella, kun myyjä kiiruhti paikalle. Yhdessä tutkittiin lasitavarat lattialta. Mutta ihme ja kumma, yhtään pikaria ei ollut särkynyt! Onnellisena ostin sitten niitä puoli tusinaa kotiin.

Saman vuoden syksyllä teimme matkan Viroon, Toilaan. Bussi täyteen Mikkelissä, ajo Helsinkiin ja sitten Tallinnan laivaan. Toilassa majoituttiin kylpylään. Pakettiin kuului turvekylpyjä, kylmähoitoja ym kylpyläohjelmaa. Ylöspitoa maksettiin soittamalla kylpylän ravintolassa.

Toila on melkein Venäjän rajalla. Niinpä kävimme tietysti tutustumassa Narvaan. Jos ratsumme oli Puolassa uinut ”kuni häihin yli Veikselinkin”, niin nyt piti surumarssin tahtiin astella Narvassa. Jos nimittäin muistelimme tunnettua hautajaissävelmää: ”Hetken haave haipuos haivu”. Marssilla muistellaan soturikuningasta Kaarle XII, joka 1700-luvulla taisteli Narvassa.

Kovat taistelut Narvan seuduilla käytiin myös toisen maailmansodan lopussa, kun Neuvostoliiton joukot ajoivat saksalaiset pois. Kummankin osapuolen hautausmaita alueelta löytyy. Aivan kylpylän vieressä on saksalaisten suuri ”Friedhofen”. Kävelin siellä. Vaikuttava paikka. Suuri risti seisoi merta vasten rantatörmällä. Erään hautakiven edessä oli tuore kukkalaite kanervista ja jäkälistä. Nauhoissa teksti: ”Lieber Vati ja von deinem Sohn Fritz”.

Kävimme bussilla myös kuululla Sinimäkien taistelupaikalla. Siellä käytiin Viron alueen verisimmät taistelut toisessa maailmansodassa. Saksan ja Viron miehet kestivät Stalinin miesten hyökkäykset. Kokonaisuuden kannalta menestys osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä neuvostojoukot pääsivät etelämpänä Itämeren rantaan, ja Viro jäi mottiin.

Paluumatkalla, Helsingin jo näkyessä, seisoimme Krystianin kanssa laivan kannella. Mies alkoi kertoa siitä, kuinka hän oli ensimmäisen kerran lähestynyt samalla tavalla Suomen rantaa. Siitä oli kulunut yli kolme vuosikymmentä. Nyt hän oli yksi meistä. Suomalainen.

Huhtikuussa 2013 oli vuorossa Praha teemana ”Jazz & Swing Forever Tesar Jazz Band”.  Aurinkoisena aamuna nousimme Mikkelin torin laidalla pikkubussiimme ja ajoimme Helsingin lentoasemalle. Soitto tapahtui Semafor-nimisessä teatterissa. Moldaun takana. Krystian oli saanut paikalle sukulaisiaan ja illasta muodostuikin oikein mukava. Mieleen jäi varsinkin Krystianin kilpalaulanta enonsa kanssa.

Olin majoitettuna VP:n kanssa. Meillä on ikäeroa vain vuosi ja kummallakin vaskipuhallin soitettavana. Muistan, kuinka VP oli ensi kerran mukana treeneissä Rantakylän koulun musiikkikellarissa. Jotain siinä soitettiin, ja sitten Krystian kysyi minulta kaikkien kuullen, että sopisiko mies meidän bändiin. Vastasin, että kyllä sopii, kyllä sen kuulee, vaikka ansatsi onkin vähän hoitamaton. Mutta VP pyysi apuun Markku Renkoa, joka tuolloin opetti Mikkelin Musiikkiopistossa. VP aloitti suukappaleen päristelyn, ja nykyään lähtevät ylä-äänetkin ammattilaistasoisina.

VP:n kanssa vietimme sitten muutaman tunnin lähellä olevassa tekniikan museossa. Siellä olikin molemmille paljon nähtävää höyrykoneista autoihin. Kun maltoimme lähteä pois, maleksimme viereiseen puistoon kukkivien kirsikkapuiden alle. Nautimme tuopit aitoa tsekkiläistä olutta.

Tietysti poikkesimme myös Kaarlen sillalla kuulemassa siellä aina musisoivaa dixielandbändiä. Heitimme soittokoteloon jonkun kolikonkin. Bändin CD minulla oli jo ennestään. Olin kerran kuullut soittoa jollakin pikkukadulla. Se oli houkutellut sisään kapakkaan. Siellä bändin kaverit soittelivat musiikkiaan parvella. Parin tuopillisen ajan sitäkin piti kuunnella.

Krystian kuoli 2017. Sen jälkeen bändin vetäjät vaihtuivat moneen kertaan, kunnes Volasen Joni ryhtyi hommaan. Saastamoisen Sannan vuorolla teimme matkan Paltamoon, missä Paltamon apteekki vietti 70-vuotispäiviään. Apteekkihan oli Sannan vanhempien, Virvan ja Jyrin hoidossa. Mikkelissä ollessaan Jyri ja Sanna olivat kuuluneet TJB:n fonisektion vakiokokoonpanoon.

Syksyllä 2019 kävimme keikalla Paltamon apteekin 70-vuotisjuhlilla. Kyyti järjestyi siten, että Tolarin Heikki sai käyttöönsä työnantajansa bussin. En tiedä, kuka bussia oli viimeksi ajanut, mutta meidän piti tehdä ”hätäpysähdys” jo Juvan ABC:llä. Septitankki oli täynnä. Hessu ajoi tyhjennyspaikalle, otti autosta työvälineen ja ronkki auton alta tyhjennyshanan auki. Seuraava pysähdys tehtiin ”juustoasemalla” Ikean vieressä. Hessun tyttö oli jonkun porukan kanssa ajamassa ohi, kun huomasi isänsä bussin parkkipaikalla. Kohta oli kuppilassa Tolarien sukukokous.

Keikka soitettiin apteekin juhlissa Paltamo Golfin ravintolassa aivan Oulunjärven rannalla. Tapahtuman nimi oli ”Meteli soi”. Nimi ei kuvannut meidän soittoa, vaan tuli vierellä olevasta paikannimestä, rautatien seisakkeesta. Bändin majoittumista varten oli varattu kaksi lähellä olevaa mökkiä. Niissä saatoimme rauhassa valmistautua ja sitten keikan jälkeen jäähdytelläkin. Paikallislehti ”Väylässä” oli juhlista iso juttu monien kuvien kera.

”Meteli” olikin sitten viimeinen keikkamatka, johon Rantakylän porukan mukana osallistuin. Vaikka en erityisemmin pidä matkustamisesta, varsinkaan kaukomatkoista, täytyy sanoa, että nämä keikkamatkat olivat hienoja ja ikimuistettavia tapauksia. Eikä kyse ole pelkästään siitä, että nähtiin maailmaa. Yhtä tärkeää, ellei tärkeämpääkin oli, että bändin yhteenkuuluvuus vahvistui. Kun ollaan vuorokausikaupalla ja kellon ympäri yhdessä, opitaan väkisinkin perusteellisesti tuntemaan toisemme. Tämmöinen lisää keskinäistä luottamusta. Se kuuluu ja näkyy soitossa.

Krystianin suhteilla ja kielitaidolla teimme monta hienoa matkaa Puolaan, mm. Krakovaan ja Varsovaan. Ja näkyipä mies pärjäävän tsekkienkin kanssa Prahassa. Kaukomatkojakin tehtiin: Kairoon, Bangkogiin ja Kiinaan. Näissä auttoivat Krystianin hyvät suhteet suurlähettiläisiin. Ensin Mikkelistä lähtöisin olevaan Aapo Pölhöön ja sitten Lars Backströmiin. Sanan kiertäessä diplomaattipiireissä tuli kutsuja muuallekin.

Tällaiset matkat olivat antoisia ja ikimuistettavia. Niillä opittiin perusteellisesti tuntemaan soittajaveljet ja –siskot. Niillä saatiin itseluottamusta niin soittamiseen kuin muuhunkin elämiseen.

Tesar Jazz Band

Krystian pyöritti kansalaisopistossa monta muutakin orkesteria kuin Big Bandia. Oli Mondettaa, Miller Soundia ja ”Saksika-bändiä”. Ja sitten Tesar Jazz Band. Kun niissä oli paljon samoja soittajia kuin isossa bändissä, ei ole aina helppoa erottaa, millä joukolla oltiin liikkeellä. Usein matkaan lähdettiin RBB:n nimissä eli yhdistyksen puitteissa, mutta esiintymispaikalla jakaannuttiin tarvittaessa pienempiin kokoonpanoihin.

1996 Krystian perusti pienemmän jazz-orkesterin. Se sai nimekseen Tesar Jazz Band (TJB). Aluksi tämän joukon soitettava koostui lähinnä pienistä, kolmelle stemmalle kirjoitetuista, combo-sovituksista. Sittemmin ostettiin isompiakin sovituksia. Antti Sarpilalta Krystian oli saanut muutaman kunnollisen dixieland-sovituksen.

Kokoonpano vaihteli melkoisesti. Varsinkin saksofonien suhteen. Vaskia edusti monesti yksinäinen pasuuna. Sitten saatiin trumpettikin (Veli-Pekka Kuuranne) mukaan. Komppiryhmään kuului tietysti vakiona piano, basso, kitara ja rumpali, joita oli usein kaksikin (vuorottelivat bongoissa).

TJB:n ensimmäinen keikka taisi olla allekirjoittaneen 50-vuotispäivillä Anttolan Petäänsaaressa. Siellä ei tuolloin vielä ollut sähköjä, joten basisti (Jonppa Mäkelä) joutui raahaamaan paikalle ns. läskibasson. Sehän sopi tyyliin, sillä kuljetuksen aikana SS Toimin kannella otettiin hieno kuva, jota sitten monet kerrat käytettiin keikkajulisteissamme ulkomaita myöten.

Tesar Jazz Bandin suurimmaksi ansioksi lasken sen, että sen kanssa pääsimme ns. hausbändiksi Mikkelin ravintoloihin. Ensin King Creoliin, sitten Kharmaan ja viimeksi Einoon. Krystian hommasi solisteiksi sellaisia huippumuusikoita kuin Jukka Perko, Antti Sarpila, Severi Pyysalo, Iiro Rantala, Lenni-Kalle Taipale, Marzi Nyman, Marian Petrescu, Vitali Imerel, Ted Curson, Seppo Hovi, Eero Koivistoinen ja monet monet muut. Oli todella upeata päästä vierestä seuraamaan heidän esityksiään.

Ihmettelin aina, miten on mahdollista, että tuollaiset huippukyvyt viitsivät tulla Mikkeliin johonkin pieneen kuppilaan. Kysyinkin sitä kerran Jukka Perkolta. Hän sanoi, että Mikkelin keikoilla on Helsingissä niin hyvä maine, että tänne tullaan aina, jos vain päästään. Lausumassa saattoi olla kyllä annos kohteliaisuuttakin, sillä luulenpa, ettei ammattilaisella jazzmuusikolla ole Suomessa kovin paljon työtilaisuuksia. Jokainen tarjottu viissatanen kannattaa käydä maakunnistakin hakemassa, varsinkin kun matkat vielä maksetaan.

TJB teki lukuisia keikkamatkoja ulkomaille. Puolan lisäksi kävimme mm. Kairossa, Budapestissä, Bratislavassa, Prahassa ja Brysselissä. Näillä matkoilla soittajista muotoutui luja ystävien yhteisö. Krystian  viisaasti jakoi soittajansa hotelleissa siten, ettei huonekaveri ollut aina sama. Nimet: Hanna, Laura, Heikki, Jomppa, Joni, Markku, Janne, Jukka, Kimmo, Vee-Pee ja muutamat muutkin ovat muistojeni vuorella aivan ylimmällä huipulla.

Kun tuota kirjoitin 13.4.2017, olivat liput ovat puolitangossa Mauno Koiviston kuoleman johdosta. Iltapäivällä sain viestin, että Krystian on sortunut sairauksiensa alle. Minun mielestäni mies ei kuitenkaan hävinnyt minnekään. Vain hänen fyysinen olemuksensa on katosi. Henkinen hahmo jatkaa yhäkin suurta sooloaan. 16 tahtia, 32 tahtia, 64 tahtia … Krystianin saksofonilla on sanottavaa loputtomiin.

Krystianin

Keskinkertaistakin puhallinsoittajaa pyydetään usein mukaan paikallisiin yhtyeisiin. Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla on jatkuva pula riittävän osaavista soittajista. Erityisen paha pula näyttää olevan matalien vaskien kohdalla. Siksi kai minäkin pääsin Rantakylän big bandiin soittamaan. Tässä kirjoituksessa kerron muistoja tuosta bändistä ja erityisesti sen vetäjästä, Krystian Tesarczykista.

Krystian syntyi 1956 pieneen kylään lähellä Tsekkoslovakian rajaa. Melkein jokaisesta kylän talosta löytyi pelimanneja tai muusikoita. Krystianin isä, Alfred, oli pasunisti. En tiedä tarkkaan, suorittiko Krystian joitain musiikkiopintoja. Einon lavalla hän kuitenkin muisti mainita vain Varsovanliiton antaman tankin kuljettajan koulutuksen.

Kystianin kotiseutu ei ilmeisesti tarjonnut nuorille miehille kovin kummoisia uramahdollisuuksia. Moni pyrkikin lähtemään muusikoksi ulkomaille. Ymmärsin Krystianin puheista, että luvan saaminen edellytti jonkinlaisen tutkinnon läpäisemistä ja sen jälkeen pääsemistä valtion omistaman välitysliikkeen listoille.

Oletan, että Krystian sai luvan joskus 80-luvulla. Siis ennen Neuvostoliton hajoamista. Eikä mies jäänyt odottamaan kutsua hyökkäysvaunun kuljettajaksi, vaan hankkiutui heti Suomeen. Ehkä ”Tappi” Suojasen leipiin. Hänet myytiin soittajaksi johonkin maata kiertävään bändiin.

Lokakuussa 2012 palasimme laivalla keikkamatkalta Virosta ja katselimme laivan kannelta hiljakseen lähestyvää iltavalaistuksessa lepäävää Helsinkiä.  Krystian herkistyi muistelemaan, kuinka hän ensimmäisen kerran näki Suomen rannan. Oli menossa maahan, jonka kieltä ei osannut, ei tuntenut maata eikä kansaa. Mutta musiikki on kansainvälinen kieli. Sitä Krystian osasi.

Krystianin puheista olen ymmärtänyt, että hän kiersi jonkun bändin mukana ravintolamuusikkona ympäri Suomea. Sehän oli poikamiehelle sopivaa elämää. Aina eväät ja yösija tiedossa. Rahaakin tuli jonkin verran. Ja soittaa sai riittämiin. Esiintymisvarmuus kasvoi ja siinä sivussa kehittyi myös suomen kieli.

Varmaan Krystian kävi keikoilla Mikkelissäkin. Ainakin Nuijamies ”viisi kerrosta arjen yläpuolella” tuli tutuksi. Mutta mikä sai miehen luopumaan kiertelevistä keikkahommista ja asettumaan Mikkeliin? Luulenpa, että tähän oli kaksi syytä: Virpi ja Matti. Virpistä tuli vaimo ja Krystianin lasten äiti. Matti puolestaan tarjosi muutakin työtä kuin soittamista. Muistan Krystianin kertoneen tehneensä kaikenlaista remonttityötä Bomqvistin hotellissa ja ravintolassa.

Ennen pitkää Krystian pääsi musiikin opettajaksi Mikkelin maalaiskunnan kansalaisopistoon, joka toimi lähinnä iltaisin tyhjinä olleissa koulutiloissa. Pelkkä nokkahuilujen puhaltelu ei Krystianille pitkään riittänyt. Pian kansalaisopistoon ilmestyikin erilaisia yhtyeitä ja orkestereita. Yksi niistä oli Rantakylän Bigband.

Bigbandia ei polkaista pystyyn noin vain. Tarvitaan soittajia ja nuotteja. 

Käsittääkseni puhaltajien runko koostui Krystianin oppilaista. Siihen saattoi liittää paikkakunnan muusikoita, joihin Krystian oli tutustunut itse tai joista hän oli kuullut toisilta. Krystian oli luonteeltaan sellainen, että hänen oli helppo lähestyä täysin vieraitakin ihmisiä. Näin saatiin bändi pikkuhiljaa kasvamaan.

Nuotistokysymys oli vaikeampi. Valmiita sovituksia kyllä oli, mutta ne olivat kalliita. Varsinkin painetut. Avuksi tuli Alfred-isä. Hän purki ja kirjoitti nauhoilta sopivaa materiaalia. Sovitukset eivät olleet liian vaikeita, vaan riittävän yksinkertaisia aloitteleville soittajille. Niitten alkuperä näkyi toisinaan hauskasti Alfredin antamissa nimissä. Esimerkiksi erään sikermän nimenä oli Ray Conif.

Kun bändille perustettiin yhdistys, voitiin keikkatuloja käyttää nuotistohankintoihinkin. Ensimmäiset ostot olivat yksinkertaisia combo-sovituksia. Kun ne lyötiin yhteen Alfredin tekemien ja Sarpilalta saatujen dixieland sovitusten kanssa, alkoivat Instrumenttien mapit täyttyä. Krystian selvensi nuotteihin huopakynillä segnot ja pompat, numeroi kappaleet, työnsi paperit muovitaskuihin ja laittoi taskut instrumenttien omiin kansioihin. Tämä mahdollisti keikoilla nopeatkin ohjelmamuutokset. 

Rantakylän Big Bandiin

Syksyllä 1994 oltiin Vejlenkadulla saunassa, kun puhelin soi. Siis lankapuhelin, joka oli työhuoneessani saunan vieressä. Kietaisin pyyhkeen ympärilleni ja menin vastaamaan.

Soittaja oli Krystian Tesarcsyk, jota en ennestään tuntenut. Tiesin kyllä, että mies oli yksi paikkakunnalla vaikuttavista kolmesta puolalaismuusikosta. Samoin tiesin, että hän veti silloisen maalaiskunnan kansalaisopistossa toimivaa Rantakylän Big Bandia (RBB).

Krystian kertoi big bandistaan ja sen soittamasta musiikista. Kysyi, olisinko valmis tulemaan orkesteriin mukaan ja pyysi tulemaan harjoituksiin ihan vain kokeeksi. ”Voinhan tullakin”, vastasin, ja sillä tiellä olen tätä kirjoitettaessa ollut jo yli 20 vuotta.

Harjoitukset pidetiin tuolloin sunnuntaisin klo 16.15 alkaen. Ensimmäinen RBB-merkintä kalenteristani löytyy lokakuun yhdeksänneltä päivältä. Saattaa olla, että Krystian on soittanut jo pari viikkoa aikaisemmin, sillä kalenterini mukaan minulla on parina edellisenä sunnuntaina ollut aiemmin sovittuja menoja. Ainakin kävin Vääksyssä ”alkusoittokuntani” harjoituksissa 90-vuotisjuhlakonserttia varten.

Krystianin bändin harjoitukset pidettiin noihin aikoihin Rantakylässä kunnantalossa. Harjoitukset alkoivat sillä, että valtuustosalin pulpetit raivattiin sivummalle. Pianistin flyygeli puolestaan oli työnnettävä keskemmälle. Jostakin varastokomerosta haettiin vaneerista tehdyt koottavat, vaaleansiniset nuottitelineet ja pystytettiin ne valtuustosalin sivuseinälle. 

Orkesteri ei ollut täydellinen big bändi. Melkoinen osa sovituksista oli oli Krystianin Alfred-isän Puolassa tekemiä ja itse kirjoittamia. Varmaankin joistakin magnetofoninauhoista purettuja. Vaikka nuotteja taisi olla isollekin kokoonpanolle, ei niille kaikille löytynyt soittajia. Krystianin omien soittimien, saksofonien puhaltajia oli kyllä mukavasti aina baritonia myöten, mutta vasket olivat vähän harvanlaiset. Trumpetteja ei usein ollut ainoatakaan. Pasuunoita kävi soittamassa kaksi tyttöä, joista Minna Lampinen ahkerammin. Minnan tapasin kesäisen TJB:n keikan jälkeen Mikkelin satamassa. Minna soittaa nykyään Mäntyharjun soittokunnassa.  Toinen tyttö oli Sanna Pekonen. Sannan kanssa istuimme juuri äsken (2.10.2023) vierekkäin soittamassa Musiikkiopiston puhallinorkesterin harjoituksissa. Sannan sukunimi on nykyään Hartikainen.

Rummuissa oli aluksi joitakin nuoria poikia. Oliko meillä kitaraa tai bassoa ollenkaan, sitä en muista. Flyygeliä noin alkuaikoina soitti kuitenkin Antti Slavinski tai Juha Kälviä. Juha toimii tätä nykyä kanttorina. Aina tavatessamme muistelemme keskinäistä vitsailua Rantakylän bändin keikan jälkeen. ”Siä soitit hyvin. Mites miä? Siihen toisen kuului vastata: ”Kylhä miäkin kehusin, mutt ku ei viitti kaverille valehella päin naamaa.”

Ensimmäiset RBB:n harjoitukset jättivät aika kummallisen olon. Krystianin temperamentti oli täysin toisenlainen kuin Aulis Kaukosella. Mies kävellä viuhtoi soittajien edessä laidalta toiselle. Jos ei pilli ollut suussa, kuului sieltä melkein joka kolmannella askeleella ”Kurva!” (Puolalainen voimasana, jonka merkityksen saa jokainen arvata.)

Ajattelin, että tästä ei tule kyllä mitään. Mutta vähitellen tuohonkin tyyliin tottui. Huomasi, että mies oli äärettömän musikaalinen ja tiesi mitä tahtoi. Osasi kaiken lisäksi selittää aloittelevillekin soittajille, miten nuotteja piti tulkita. Monessa porukassa kiertäneenä voin sanoa, että en ole missään saanut niin hyvää oppia fraseerauksesta kuin Krystianin johdolla.

Alkuaikojen soitto ei niinkään ollut varsinaista swingiä, paremminkin jotain kevyttä musiikkia yleensä. Sovitukset olivat helppoja ja yksinkertaisia. Solistisista osuuksista huolehti useimmiten Krystian itse, olipa ne kirjoitettu sitten mille puhaltimelle tahansa. Antti Slavinski flyygelillä oli tietysti toinen tärkeä soolojen esittäjä. Pasuunalle Alfred oli kirjoittanut yhden soolokappaleen: ”In kuhlem Keller”. Se oli ihan mukavalla korkeudella soitettavaksi. Eikä haitannut, vaikka saksan lukijana huomasin Alfredin tehneet syvästä kellarista kylmän kellarin. Tämän nuotin loppuun mies ei kuitenkaan ollut piirtänyt olutpullon kuvaa, vaikka jossakin toisessa paperissa oli loppumerkkinä vodkalekkeri.

Ensimmäisenä syksynäni RBB:llä näkyy olleen kolme keikkaa: 2 Mikaelissa ja yksi Anttolassa. En enää muista, mitä ne olivat, mutta varmaan ainakin toinen Mikaelin soitto ja Anttolassa käynti olivat itse järjestettyjä. Sittemmin alkoi tulla tilattujakin soittoja, kun yleisö oppi tuntemaan orkesterin ja luottamaan siihen. Säännönmukaisesti meillä oli joku soitto aina kansalaisopiston lukukauden päättyessä joulun alla ja juuri ennen vappua. Kesälläkin kävimme puhaltamassa mm. Saint Michel –raveissa ja Saimaa Jazzeissa Mikkelin satamassa. Muutaman kerran myös Otavan Happy Jatseissa. Tilauskeikkoja käytiin soittamassa pitemmälläkin, Savonlinnaa ja Vierumäkeä myöten. Omatoimisesti vierailimme kerran Storyvillessä Helsingissä ja Jyväskylän jatsklubilla.

Matkamuistoja

(Nämä ”matkamuistot” on kirjoitettu muistinvaraisesti, siis vuosia matkan jälkeen. Mitään matkapäiväkirjaa en ole pitänyt. Joitakin asioita olen voinut tarkistaa harvoista kalenterimerkinnöistä ja säilyneistä valokuvista.)

Tilaussoitoista alkoi tulla rahaa, sille piti keksiä käyttöä. Ei ollut järkeä jakaa rahoja soittajien palkkoina. Kun Big Bandia varten oli perustettu rekisteröity yhdistys, voitiin sille hankkia nuotteja, telineitä, vahvistimia, mikrofoneja, kaiuttimia yms. Rahaa jäi kuitenkin myös matkojen järjestämiseen. Tällainen toiminta oli hyväksyttävää, kunhan matkalla esiinnyttiin tai järjestettiin koulutusta. Varmistuksena verottajan suuntaan oli lisäksi se, että jokainen maksoi matkakuluistaan itse huomattavan osan.

Ensimmäinen ulkomaanmatka, jolle osallistuin tapahtui tammikuussa 1996. Silloin emme käyneet Tukholmaa pidemmällä. Saman vuoden syksyllä vierailimme ison joukon mukana maalaiskunnan ystävyyskaupungissa Tanskan Assensissa. Tuosta reissusta muistan yhteismajoituksen, joka taisi olla jossakin oppilaitoksessa. Kaupungissa oli myös kapakka, jonka nimi oli Kristian II. Mies oli Tanskan, Norjan ja Ruotsin siis Kalmarin unionin kuningas, joka järjesti ns Tukholman verilöylyn. Siitä ruotsalaiset antoivat hänelle liikanimen Kristian Tyranni. Bändillä piti toisena päivänä olla keikka jossakin kaupungilla, mutta se peruuntui, koska Krystian oli väsynyt. Toista sellaista tapausta en muista.

Syksyllä 1999 tehtiin ikimuistoinen matka Italiaan. Krystian, joka oli katolinen, oli jotenkin saanut järjestymään esiintymisen Vatikaaniin. Ei nyt ihan paaville, mutta Pietarin kirkon viereen kuitenkin. Tutustuimme paavin valtaistuimeen, josta Rooman kirkon viralliset puheet ”ex cathetra” pidettiin. Ja olihan kirkossa myös meidän Kristiina-kuningattaren sarkofagi. Hänhän oli matkustanut Roomaan ja kääntynyt katoliseksi. Tietysti katsoimme myös Sikstuksen kappelin kattomaalaukset. Tungos kappelissa oli niin mahtava, että piti kiireesti poistua ulos Pietarin kirkon torille nauttimaan oluet.

Roomassa järjestin omatoista ohjelmaa. Kävin ostamassa liput illan jalkapallo-otteluun Stadio Olympicolla. Siis Rooman olympialaisten 1956 tapahtumapaikalla. Suomalaisille ei tuolta stadionilta paljon kunniaa tullut, mutta muistan sorjan Wilma Rudolphin, joka kahmi mitaleja. Mitkä joukkueet kentällä nyt olivat, siitä muistan vain toisen. Siitäkin saan kiittää erästä paikallista juoppoa paluubussissa. Hän oli niin innoissaan, että vähän väliä karjaisi LATZIO! Samalla vei grappapullon huulilleen.

Majoituksemme oli hieman syrjemmällä jossakin pienehkössä hotellissa. Eilan kanssa meillä oli suhteellisen rauhallinen huone. Samoin Alilla ja Raijalla. Yhtenä iltana pidimme Kaukosten huoneessa viininmaistajaiset. Päivät aloitimme aamupalalla ullakkokerroksessa. Joni muisti aina huoneeseen astuessa tervehtiä väkeä kuuluvasti: Zon Porno!

Yhtenä päivänä teimme opastetun matkan Vesuviuksen juurelle Pompeijiin. Eilan kanssa saimme bussista paikat eturivistä. Vain opas istui etupuolellamme. Siitä oli hyvä seurata liikennettä ja kuljettajan toimintaa. Ilmeisesti mies oli käynyt Napolissa ennenkin, sillä jo hyvissä ajoin ennen kaupunkia hän kääri hihansa ja ilmoitti, että kohta alkaa työt. Kaupungin liikennekulttuuri tuntui kyllä hurjalta meistä suomalaisista. Pääsimme kuitenkin sekaan, mutta kuski höpisi koko ajan jotain. Kieltä ymmärtämättömänä arvelin Eilalle, että mies toivoi Vesuviuksen räjähtävän taivaalle ja hävittävän koko Napolin. Opas kuuli tämän ja nyökkäsi meihin päin: Si! 

Rooman reissusta jäi hyvät muistot. Colosseum, Fontana di trevi, Panteon, Espanjalaiset portaat ja muut tärkeimmät nähtävyydet tuli katsottua. Eikä kukaan yltynyt jatkuvaan juopotteluun, mitä kuulemma oli tapahtunut Espanjaan ja Prahaan suuntautuneilla edellisillä matkoilla. Erityisesti on mieleen painunut, että paavin tiloissa keikalla soitti vielä Hannu Tarmi, jonka tiesimme kamppailevan vakavan sydänvikansa kanssa. Jonkin aja kuluttua hän sitten menehtyikin, kun uusi sydän ei ehtinyt ajoissa.

Kun maailmanloppua ei vuodenvaihteessa 1999/2000 tullutkaan, teimme syksyllä matkan Puolaan. Lähdettiin Varsovaan ja otettiin maalaiskunnan kansalaisopiston rehtori Leena Hytönen mukaan. Majapaikaksi otettiin hotelli, jolla oli sopiva nimi Fryderyck Chopin.

Katseltiin Stare Miesto ja muut kaupungin nähtävyydet. Mieleen jäi ”Stalinin lahja Varsovalle”, pilvenpiirtäjä, joka Krystianin mukaan oli rakennettu Puolalta ryöstelyillä sotasaalisrahoilla. Kävimme kaupungin komeassa konserttisalissa, jonne ei oikeastaan olisi päästetty ketään konserttiajan ulkopuolella. Krystian onnistui kuitenkin kaunopuheisesti hurmaamaan salia vartioineen vanhan rouvan, joka laski meidät sisään. Toisen kerran saimme ihailla johtajamme vaikutusta naisväkeen, kun Krystian yllättäen poikkesi kadulta kauppaan ja osti pullon puolalaista ”heinävodkaa”. Sen hän ojensi kauniisti kumartaen Leena Hytöselle.

Lokakuun 14 päivä meillä oli keikka hieman keskustan ulkopuolella olevassa Jazz cafessa. Se oli sen verran pieni tila, että juuri ja juuri mahduimme peränurkkaan. Mutta kun isäntänä toimi itse Tamas Stanko, nousi tunnelma korkealle.

Seuraavana iltana pidimme sitten vielä oman konsertin hotellimme aulassa. Muistan, kuinka henkilökunta katsoi hiukan pitkään, kun Joni ”Mustan Pekan” rumpusoolon lopussa alkoi hakata aulan seinää ja sillä riippuvaa Chopinin kuvaa. Ei meitä kuitenkaan ulos heitetty!

Loppusyksystä 2001 oli vuorossa Krakova. Vakiojoukon jatkona olivat nyt mukana Reima Korhonen ja Ilpo Luukkonen. Keikkapaikkana oli jazzclub u Muniaka. Isäntä Janusz Muniak tenoreineen oli kanssamme lavavalla koko ajan. Paikka oli tunnelmallinen kellari tiiliholveineen. Vähän ahdastahan sielläkin oli, yleisö oli aivan kiinni meissä soittajissa. Mieleen jäi, kuinka taitavasti Krystian ja Muniak soittimineen ”ottelivat”.

Oli sitten kylmä talvipäivä, kun tulimme rautaportille. ”Arbeit macht frei” luki portin päällä. Dante olisi kirjoittanut siihen ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.” Onneksi laitoksen toiminta oli loppunut jo yli puoli vuosisataa sitten, että meillä ei ollut pelättävää. Mutta pelottava tunnelma kyllä oli, kun seisoimme uuniluukkujen edessä. Vaistomaisesti piti ottaa lakki päästä.

Vähän outo oli tunnelma Wielitzkan suolakaivoksessakin. Piharakennuksessa saimme kuitenkin tattikeittoa ja vodkaryypyt. Se helpotti melkoisesti.

Krystian oli Mikkelin kesäisellä torilla istunut samassa pöydässä Haukivuorelta kotoisin olevan Aapo Pölhön kanssa. Pölhö oli suurlähettiläänä Kairossa, eikä aikaakaan, niin miehet ryhtyivät puuhaamaan meille keikkaa Egyptiin. Suurlähettilään suhteilla se toteutuikin. Apuna oli kyllä myös Raimo Lilja täkäläisestä ympäristökeskuksesta.  Matka toteutui toukokuun alussa 2002.

Varsinaisena keikkana meillä oli konsertti Kairon amerikkalaisessa yliopistossa. Se lisäksi soitimme yhtenä iltana hotellimme aulassa. Ilmeisesti onnistuimme tässä, sillä hotellin johtaja, muistaakseni sveitsiläinen, pyysi meitä tulemaan toistekin. Ylöspito tulisi silloin olemaan ilmainen.

Hotellin kaksi ylintä kerrasta oli kuulema varattu jollekin arabiprinssille. Siellä oli vartijat aina ovelle. Oliko tuo totta, vaiko vain harhautusta? Ainakin saimme huomata, että Egyptin salainen palvelu oli meistä tarkkaan selvillä. Tiesivät, että Joni on Suomen armeijan upseeri. Kävivät tutkimassa hänen kännykkänsä.

Olimme majoitettuna Ramses Hiltonissa. Siitä oli hyvä poiketa Niilille felukapurjehdukselle taikka egyptiläisessä museossa katsomassa Tutankhamonin haudasta ryöstettyjä aarteita.

Yhtenä päivänä teimme retken Keopsin pyramidille. Ratsastettiin Saharan hiekkadyynillä kamelin selässä. Matkalla sinne tuli vastaan suuri lauma elukoita, joita vietiin nähtävästi teurastettavaksi. Ryhdyttiin arvioimaan, kuinka monta kamelia saataisiin vaihtamalla Laura kameleihin. Tosi toimiin emme kuitenkaan ryhtyneet, koska basaareissa blondimme osoittautui hyväksi syötiksi. Me muut saimme olla rauhassa sillä aikaa, kun arabit tyrkyttivät Lauralle kultakorujaan.

Basaareihin meidät vei eräs lähetystön virkailija, joka tunsi paikat ja systeemit. Poliisit tarjosivat meille suojelustaan, mutta oma oppaamme kieltäytyi siitä, koska tiesi, että siitä olisi pitänyt maksaa. Olin jo etukäteen päättänyt hankkia täältä aidon fetsin.  Hattumaakareita olikin kujan varrella useampia. Pysähdyimme erään verstaan kohdalle, ja ryhdyin sovittelemaan punaisia tupsulakkeja. Ne olivat kaikki liian pieniä. Lakin numerohan minulla on 60. Mestari kuitenkin sanoi suurentavansa minulle sopivan. Lakki lyötiin jonkinlaiseen höyrypenkkiin ja alettiin nuijimaan sitä siinä. Lopulta se saatiin mahtumaan jotenkuten otsani ja takaraivoni ympärille. Kaupat syntyivät ja fetsi on tänä päivänäkin hyllylläni toisen tupsulakin kaverina. Eihän niitä käytetä kuin vappuna, mutta mukavahan niitä on katsella.

Syksyllä 2005 kävimme soittamassa eräässä pienessä jazzklubissa Bratislavassa. Sehän on Tsekkoslovakiasta irtaantuneen Slovakian pääkaupunki Tonavan varrella. En tiennyt paikasta juuri mitään. Muistin kuitenkin, että ennen television aikaa Bratislava näkyi radion etuseinän asemataulukossa. Siinä missä seisoivat mm sellaiset legendaariset asemat kuin Hilversum ja Motala.

Meillä oli lennot Wieniin ja siitä bussikuljetus perille. Wienissä jäi aikaa sen verran, että ehdimme oppaan johdattamina tutustua mm Itävalta-Unkarin keisarien linnaan Schönbrunnissa. Syömässä kävimme mielenkiintoisessa Taiteiden talossa (Haus der Kunst). Rakennus on kuuluisan arkkitehti Hundertwasserin luomus. Olut oli kylmää ja ruoka niin hyvää, että Krystian otti kaksi annosta. Taisi olla jotakin tuttua miehen kotiseudulta.

Bratislava palautui mieleeni ruskalomalla Äkäslompolossa 2024. Vuokramökkimme viemärit eivät vetäneet, vaan tunkivat törkyvedet kylpyhuoneen lattialle. Soitettiin apua, ja ovelle ilmestyi ”quite a tall man”, kuten hänelle heti oven aukaistuani totesin. Vaihdoin tämän kaksimetrisen hujopin kanssa muutaman sanan. Sanoi olevansa Slovakiasta. Väitin ensin, etten ole siellä koskaan käynyt. Mutta sitten muistin Bratislavan. ”Thats our capitol”, totesi mies ja kysyi, mitä olin siellä puuhannut. Sanoin soittaneeni pasuunaa. Mies veikkasi filharmoniaa, minkä korjasin jatsiksi. Taas erinomainen esimerkki siitä, kuinka musiikki auttaa luomaan kontakteja.

Toinen kaukomatka, jolla olin mukana, suuntautui syksyllä 2007 Bangkogiin. Järjestelyihin, ja rahoitukseen oli saatu mukaan Finnair. Paikan päällä isännöinnistä vastasi Lars Backström itävaltalaisen vaimonsa kanssa. Pääkonsertti oli jotenkin liitetty Thaimaan kuninkaan merkkipäivään. Soitettiin suuren salin suurella lavalla. Ja olihan siellä yleisöäkin. En tiedä, kuinka moni oli isäntiemme käskemiä tai kutsumia. Illalla esiinnyimme sitten suurlähettilään residenssissä. Tarjoilut ja muukin ylöspito olivat erinomaiset. Keikka meni hienosti. Sen kohokohta oli paikallisen jatslaulajattaren mukaan tulo. Meitä soittajia vähän epäillytti, kun näimme, että nainen ei enää ollut mikään aivan nuori. Vielä arveluttavammalta tuntui, että rouvan nimi oli Kamala. Silloin emme vielä tienneet, että Jo Bidenin varapresidenttikin tuliisi olemaan Kamala. No, ei nimi miestä pahenna. Eikä näköjään naistakaan. Rouva veti sellaisen Lady is a Trampin, ah että! Muistini mukaan tosin Hannakin oli mukana esityksessä. Tyytyväisinä palasimme vartioidulta diplomaatti alueelta hotelliimme.

Paikallisen yliopistomiehen, nimi oli joku Nguen, opastamana teimme retken maaseudulle. Kävimme jonkin luostarin tms hoitamassa eläinpuistossa. Siellä saimme silittää tiikeriä ja ratsastaa norsulla. Tiger Rag ja Baby Elephant siis. Ja tarkastettiinhan siinä, että Kwai-joen silta oli pysynyt ehjänä. 

Bangkogissa tietysti ajatimme itseämme Tuc-Tucilla. Poika vei väkisiin meidät johonkin räätäliliikkeeseen, josta olisi pitänyt tilata puku. Se olisi kuulemma tuotu seuraavana päivänä hotelliimme. Pitkän solkkaamisen jälkeen saimme mestarin tajuamaan, että meillä ei ollut mitään sellaisia aikomuksia. Ajatimme itsemme Tuc-Tucilla takaisin paikkaan, mitä olimme kyytiin nousseetkin.

Toukokuussa 2008 oli vuorossa Brysseli. Ensimmäinen keikka oli pienessä klubipaikassa lähellä EU:n päämajaa. Kapakan nimi oli Confusion, mikä tarkoittaa sekasotkua. Ja vähän sellaista se olikin, sillä samana iltana oli jääkiekon maailmanmestaruuspeleissä mitaliottelu. Taisi olla vieläpä Suomen peli ja kapakka oli kuulemma suomalaisten EU-virkailijoiden kantapaikka.

Toisena päivänä soitimme suurlähettiläs Aapo Pölhön residenssissä. Ruokaa ja juomaa oli riittävästi ja Aapon vieraat halukkaita tanssimaan. Saimmehan mekin syödä ostereita.

Vapaa-aikoina katselimme tietysti pissipojat, raatihuoneet ja muut kaupungin nähtävyydet. Pitkäsen Jaskan kanssa ehdimme käymään vuoden 1958 maailmannäyttelyyn rakennetussa atomimallissakin. Sen vieressä oli surullisen kuuluisa Heysel-stadion , jossa vuonna 1985  syntyi tappelu Liverpoolin ja Juventuksen kannattajien välillle. Syntyneessä paniikissa kuoli 39 jalkapallofania.

Toisen kerran kävimme Brysselissä 2011. Joni oli silloin jonkinlaisena yhteysupseerina Naton päämajassa ja järjesti meille tutustumiskäynnin sinne.  Joni ja Saija olivat vuokranneet jostakin Brysselin esikaupungista hulppean omakotitalon. Sen puutarhassa saimme pitää komeat puutarhajuhlat. Ne tapahtuivat päiväsaikaan, joten toivottavasti naapurit eivät häiriintyneet.

Emme tietenkään osanneet arvata, että 2022 Naton päämajan lipputankoihin nousisi Suomenkin lippu. Silloin pääsin kirjoittamaan päiväkirjaani: ”että kiitosta vaan Vladimir”.

Keväällä 2012 pääsimme taas Krakovaan ja u Muniaka -jazzkellariin. Tällä kertaa saxofonien otteluun Muniakan kellarissa osallistui kolmantena muuan nuorempi alttofonisti. Yleisö tuntui olevan tyytyväinen esityksiimme.  Aiankin eräs daami, liekö ollut Krystianin vanhoja tuttavuuksia, oli vähällä halata miehen kerrassaan littanaksi.

Krystianin lisäksi meillä oli oikeastaan toinenkin paikallinen opas, sillä soittajaveljemme Männistön Pekka oli opiskelemassa Jagellonican yliopistossa. Hänen ja kavereittensa kanssa kävimme syömässä jossakin kellarissa, missä olutta annosteltiin metrimitalla.

Majoitus meillä oli upealla paikalla Wisslan eli Weikselin rannalla aivan Wawelin linnan vierellä. Sekä linna että joki näkyivät hienosti Kossak-hotellin ikkunoihin. Jonakin iltana pääsin seuraamaan ja kuvaamaan kuumailmapallon lentoa joen yllä.

Yhtenä päivänä Kystian puhui meille Wisslan rannalta ”junan”. Lähdimme Tustumaan Kazimiersin juutalaiskaupunginosaan. Käytiin Schindlerin museossa ja nautittiin lounas Arielin kahvilaravintolassa.

Takaisin keskustaan palattuamme kävimme katselemassa matkamuistoja. Eräässä puodissa oli hyllyt täynnä lasisia snapsimukeja varustettuna Krakovan kuvilla. Niitä kun sieltä ylhäältä kurottelin, putosi puoli hyllyllistä lattialle hirveällä kilinällä. Nyt tuli iso lasku! Kerkisin ajatella, kun myyjä kiiruhti paikalle. Yhdessä tutkittiin lasitavarat lattialta. Mutta ihme ja kumma, yhtään pikaria ei ollut särkynyt! Onnellisena ostin sitten niitä puoli tusinaa kotiin.

Saman vuoden syksyllä teimme matkan Viroon, Toilaan. Bussi täyteen Mikkelissä, ajo Helsinkiin ja sitten Tallinnan laivaan. Toilassa majoituttiin kylpylään. Pakettiin kuului turvekylpyjä, kylmähoitoja ym kylpyläohjelmaa. Ylöspitoa maksettiin soittamalla kylpylän ravintolassa.

Toila on melkein Venäjän rajalla. Niinpä kävimme tietysti tutustumassa Narvaan. Jos ratsumme oli Puolassa uinut ”kuni häihin yli Veikselinkin”, niin nyt piti surumarssin tahtiin astella Narvassa. Jos nimittäin muistelimme tunnettua hautajaissävelmää: ”Hetken haave haipuos haivu”. Marssilla muistellaan soturikuningasta Kaarle XII, joka 1700-luvulla taisteli Narvassa.

Kovat taistelut Narvan seuduilla käytiin myös toisen maailmansodan lopussa, kun Neuvostoliiton joukot ajoivat saksalaiset pois. Kummankin osapuolen hautausmaita alueelta löytyy. Aivan kylpylän vieressä on saksalaisten suuri ”Friedhofen”. Kävelin siellä. Vaikuttava paikka. Suuri risti seisoi merta vasten rantatörmällä. Erään hautakiven edessä oli tuore kukkalaite kanervista ja jäkälistä. Nauhoissa teksti: ”Lieber Vati ja von deinem Sohn Fritz”.

Kävimme bussilla myös kuululla Sinimäkien taistelupaikalla. Siellä käytiin Viron alueen verisimmät taistelut toisessa maailmansodassa. Saksan ja Viron miehet kestivät Stalinin miesten hyökkäykset. Kokonaisuuden kannalta menestys osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä neuvostojoukot pääsivät etelämpänä Itämeren rantaan, ja Viro jäi mottiin.

Paluumatkalla, Helsingin jo näkyessä, seisoimme Krystianin kanssa laivan kannella. Mies alkoi kertoa siitä, kuinka hän oli ensimmäisen kerran lähestynyt samalla tavalla Suomen rantaa. Siitä oli kulunut yli kolme vuosikymmentä. Nyt hän oli yksi meistä. Suomalainen.

Huhtikuussa 2013 oli vuorossa Praha teemana ”Jazz & Swing Forever Tesar Jazz Band”.  Aurinkoisena aamuna nousimme Mikkelin torin laidalla pikkubussiimme ja ajoimme Helsingin lentoasemalle. Soitto tapahtui Semafor-nimisessä teatterissa. Moldaun takana. Krystian oli saanut paikalle sukulaisiaan ja illasta muodostuikin oikein mukava. Mieleen jäi varsinkin Krystianin kilpalaulanta enonsa kanssa.

Olin majoitettuna VP:n kanssa. Meillä on ikäeroa vain vuosi ja kummallakin vaskipuhallin soitettavana. Muistan, kuinka VP oli ensi kerran mukana treeneissä Rantakylän koulun musiikkikellarissa. Jotain siinä soitettiin, ja sitten Krystian kysyi minulta kaikkien kuullen, että sopisiko mies meidän bändiin. Vastasin, että kyllä sopii, kyllä sen kuulee, vaikka ansatsi onkin vähän hoitamaton. Mutta VP pyysi apuun Markku Renkoa, joka tuolloin opetti Mikkelin Musiikkiopistossa. VP aloitti suukappaleen päristelyn, ja nykyään lähtevät ylä-äänetkin ammattilaistasoisina.

VP:n kanssa vietimme sitten muutaman tunnin lähellä olevassa tekniikan museossa. Siellä olikin molemmille paljon nähtävää höyrykoneista autoihin. Kun maltoimme lähteä pois, maleksimme viereiseen puistoon kukkivien kirsikkapuiden alle. Nautimme tuopit aitoa tsekkiläistä olutta.

Tietysti poikkesimme myös Kaarlen sillalla kuulemassa siellä aina musisoivaa dixielandbändiä. Heitimme soittokoteloon jonkun kolikonkin. Bändin CD minulla oli jo ennestään. Olin kerran kuullut soittoa jollakin pikkukadulla. Se oli houkutellut sisään kapakkaan. Siellä bändin kaverit soittelivat musiikkiaan parvella. Parin tuopillisen ajan sitäkin piti kuunnella.

Krystian kuoli 2017. Sen jälkeen bändin vetäjät vaihtuivat moneen kertaan, kunnes Volasen Joni ryhtyi hommaan. Saastamoisen Sannan vuorolla teimme matkan Paltamoon, missä Paltamon apteekki vietti 70-vuotispäiviään. Apteekkihan oli Sannan vanhempien, Virvan ja Jyrin hoidossa. Mikkelissä ollessaan Jyri ja Sanna olivat kuuluneet TJB:n fonisektion vakiokokoonpanoon.

Syksyllä 2019 kävimme keikalla Paltamon apteekin 70-vuotisjuhlilla. Kyyti järjestyi siten, että Tolarin Heikki sai käyttöönsä työnantajansa bussin. En tiedä, kuka bussia oli viimeksi ajanut, mutta meidän piti tehdä ”hätäpysähdys” jo Juvan ABC:llä. Septitankki oli täynnä. Hessu ajoi tyhjennyspaikalle, otti autosta työvälineen ja ronkki auton alta tyhjennyshanan auki. Seuraava pysähdys tehtiin ”juustoasemalla” Ikean vieressä. Hessun tyttö oli jonkun porukan kanssa ajamassa ohi, kun huomasi isänsä bussin parkkipaikalla. Kohta oli kuppilassa Tolarien sukukokous.

Keikka soitettiin apteekin juhlissa Paltamo Golfin ravintolassa aivan Oulunjärven rannalla. Tapahtuman nimi oli ”Meteli soi”. Nimi ei kuvannut meidän soittoa, vaan tuli vierellä olevasta paikannimestä, rautatien seisakkeesta. Bändin majoittumista varten oli varattu kaksi lähellä olevaa mökkiä. Niissä saatoimme rauhassa valmistautua ja sitten keikan jälkeen jäähdytelläkin. Paikallislehti ”Väylässä” oli juhlista iso juttu monien kuvien kera.

”Meteli” olikin sitten viimeinen keikkamatka, johon Rantakylän porukan mukana osallistuin. Vaikka en erityisemmin pidä matkustamisesta, varsinkaan kaukomatkoista, täytyy sanoa, että nämä keikkamatkat olivat hienoja ja ikimuistettavia tapauksia. Eikä kyse ole pelkästään siitä, että nähtiin maailmaa. Yhtä tärkeää, ellei tärkeämpääkin oli, että bändin yhteenkuuluvuus vahvistui. Kun ollaan vuorokausikaupalla ja kellon ympäri yhdessä, opitaan väkisinkin perusteellisesti tuntemaan toisemme. Tämmöinen lisää keskinäistä luottamusta. Se kuuluu ja näkyy soitossa.

Krystianin suhteilla ja kielitaidolla teimme monta hienoa matkaa Puolaan, mm. Krakovaan ja Varsovaan. Ja näkyipä mies pärjäävän tsekkienkin kanssa Prahassa. Kaukomatkojakin tehtiin: Kairoon, Bangkogiin ja Kiinaan. Näissä auttoivat Krystianin hyvät suhteet suurlähettiläisiin. Ensin Mikkelistä lähtöisin olevaan Aapo Pölhöön ja sitten Lars Backströmiin. Sanan kiertäessä diplomaattipiireissä tuli kutsuja muuallekin.

Tällaiset matkat olivat antoisia ja ikimuistettavia. Niillä opittiin perusteellisesti tuntemaan soittajaveljet ja –siskot. Niillä saatiin itseluottamusta niin soittamiseen kuin muuhunkin elämiseen.

Tesar Jazz Band

Krystian pyöritti kansalaisopistossa monta muutakin orkesteria kuin Big Bandia. Oli Mondettaa, Miller Soundia ja ”Saksika-bändiä”. Ja sitten Tesar Jazz Band. Kun niissä oli paljon samoja soittajia kuin isossa bändissä, ei ole aina helppoa erottaa, millä joukolla oltiin liikkeellä. Usein matkaan lähdettiin RBB:n nimissä eli yhdistyksen puitteissa, mutta esiintymispaikalla jakaannuttiin tarvittaessa pienempiin kokoonpanoihin.

1996 Krystian perusti pienemmän jazz-orkesterin. Se sai nimekseen Tesar Jazz Band (TJB). Aluksi tämän joukon soitettava koostui lähinnä pienistä, kolmelle stemmalle kirjoitetuista, combo-sovituksista. Sittemmin ostettiin isompiakin sovituksia. Antti Sarpilalta Krystian oli saanut muutaman kunnollisen dixieland-sovituksen.

Kokoonpano vaihteli melkoisesti. Varsinkin saksofonien suhteen. Vaskia edusti monesti yksinäinen pasuuna. Sitten saatiin trumpettikin (Veli-Pekka Kuuranne) mukaan. Komppiryhmään kuului tietysti vakiona piano, basso, kitara ja rumpali, joita oli usein kaksikin (vuorottelivat bongoissa).

TJB:n ensimmäinen keikka taisi olla allekirjoittaneen 50-vuotispäivillä Anttolan Petäänsaaressa. Siellä ei tuolloin vielä ollut sähköjä, joten basisti (Jonppa Mäkelä) joutui raahaamaan paikalle ns. läskibasson. Sehän sopi tyyliin, sillä kuljetuksen aikana SS Toimin kannella otettiin hieno kuva, jota sitten monet kerrat käytettiin keikkajulisteissamme ulkomaita myöten.

Tesar Jazz Bandin suurimmaksi ansioksi lasken sen, että sen kanssa pääsimme ns. hausbändiksi Mikkelin ravintoloihin. Ensin King Creoliin, sitten Kharmaan ja viimeksi Einoon. Krystian hommasi solisteiksi sellaisia huippumuusikoita kuin Jukka Perko, Antti Sarpila, Severi Pyysalo, Iiro Rantala, Lenni-Kalle Taipale, Marzi Nyman, Marian Petrescu, Vitali Imerel, Ted Curson, Seppo Hovi, Eero Koivistoinen ja monet monet muut. Oli todella upeata päästä vierestä seuraamaan heidän esityksiään.

Ihmettelin aina, miten on mahdollista, että tuollaiset huippukyvyt viitsivät tulla Mikkeliin johonkin pieneen kuppilaan. Kysyinkin sitä kerran Jukka Perkolta. Hän sanoi, että Mikkelin keikoilla on Helsingissä niin hyvä maine, että tänne tullaan aina, jos vain päästään. Lausumassa saattoi olla kyllä annos kohteliaisuuttakin, sillä luulenpa, ettei ammattilaisella jazzmuusikolla ole Suomessa kovin paljon työtilaisuuksia. Jokainen tarjottu viissatanen kannattaa käydä maakunnistakin hakemassa, varsinkin kun matkat vielä maksetaan.

TJB teki lukuisia keikkamatkoja ulkomaille. Puolan lisäksi kävimme mm. Kairossa, Budapestissä, Bratislavassa, Prahassa ja Brysselissä. Näillä matkoilla soittajista muotoutui luja ystävien yhteisö. Krystian  viisaasti jakoi soittajansa hotelleissa siten, ettei huonekaveri ollut aina sama. Nimet: Hanna, Laura, Heikki, Jomppa, Joni, Markku, Janne, Jukka, Kimmo, Vee-Pee ja muutamat muutkin ovat muistojeni vuorella aivan ylimmällä huipulla.

Kun tuota kirjoitin 13.4.2017, olivat liput ovat puolitangossa Mauno Koiviston kuoleman johdosta. Iltapäivällä sain viestin, että Krystian on sortunut sairauksiensa alle. Minun mielestäni mies ei kuitenkaan hävinnyt minnekään. Vain hänen fyysinen olemuksensa on katosi. Henkinen hahmo jatkaa yhäkin suurta sooloaan. 16 tahtia, 32 tahtia, 64 tahtia … Krystianin saksofonilla on sanottavaa loputtomiin.